Luennon toinen osa keskittyi sitten enemmän Gonzon teoksiin, joista osaa rakastan niiden hyvyyden vuoksi, osaa rakastan niiden huonouden vuoksi ja osan halusin mainita vain, koska niistä ei selvästikään puhuta tarpeeksi – ainakaan niin paljon, että olisin joskus sarjoista jotain lukenut. Kakkososion nopeaan läpikäyntiin syynä oli lähinnä aika; tajusin katsoa kelloa ja hups, sehän näyttikin aika paljon ja seuraavaan luentoonkin piti valmistautua eli Gonzo nopeasti loppuun ja läpi. Ei enää ikinä kahta luentoa putkeen.

Alkuperäisestä luentorakenteesta poiketen sarjat Blue Submarine nro. 6 ja Strike Witches on poistettu. Blue Submarine sai jo muutaman rivin ykkösosassa ja Iskunoidat on sen verran tunnettu sarja, että se ei tarvitse enää rakkautta (mutta tämän kuvan halusin liittää mukaan <3).

Gad Guard

Maailma on jaettu vyöhykkeisiin ihmisten varallisuuden ja sosiaalisen statuksen mukaan. Korruptio, mafiasodat, huumeet ja huonot elämäntavat kukoistavat Night Townissa, jossa geneerinen päähenkilöpoikamme yrittää elättää rikkinäisen perheensä, opiskella ja oppia elämästä. Elämä kuitenkin muuttuu, kun poika koskettaa metallikappaletta, joka lähialueen palopostien, mainoskylttien ja roskapönttöjen myötävaikutuksella muuttuu Megaman-mechaksi.

Tuttuun tapaan pojan ympärille kerääntyy nakama-porukka, joilla on omat mechat, salaperäinen, tummiin pukeutuva ja selviä teiniangstin merkkejä osoittava antagonisti plus nunnia, nimensä menettänyt muotinukke ja kyyninen vanhempi mieshahmo. Tiedossa on seikkailua, kadonneen isän etsimistä, tyttöystäviä, kasvukipuja ja tietysti komediaa. Kaikkea ryydittää Koohei Tanakan svengaava jazz-musiikki (harmitti toisen ohjelman päällekäisyys, olisin halunnut jazzata Tanakan tahdissa).

Ulkoasustaan huolimatta Gad Guard ei ole lastensarja vaan ainakin teini-ikäisille tarkoitettu. Todennäköisesti pojille, koska fanipalvelua sarjassa on hetkittäin, mutta myös tytöille, koska sarjassa on muutama isompaan rooliin nouseva tyttöhahmo.

Gad Guardilla oli potentiaalia, sitä vain ei osattu hyödyntää. Rajoitettuun jaksomäärään ympättiin elementtejä, joista mainittiin ehkä kerran sarjan alussa ja lopussa pienestä yksityiskohdasta tehdään yllättäen pääjuoni ja alussa isompaa käsittelyä saavat asiat unohdetaan täysin loppuratkaisussaarjan tahditus on kuitenkin täysin pielessä.

Aluksi lähdetään rakentamaan jotain mysteeriä Gad-kuutioiden ja Techode-mechojen kanssa ja samalla tutustutaan kaupunkiympäristöön, aluejakoon ja hahmoihin. Esitellään vastapuoli ja siirrytään kohti taisteluita ja moraalisia dilemmoita. Alkujaksojen perusteella voisi kuvitella, että päähenkilöpoika päättää poistaa luokkaerot ja tehdä kaikista tasapuolisia kansalaisia – rahaan ja maineeseen riippumatta.
Sitten, sarjan viimeisen kuuden jakson aikana päähenkilöpoika päättääkin, että eipä enää kiinnosta selvittää mafiasotia, nakamoiden ongelmia tai omia ongelmia, vaan lähdetäänpä karkuun ja etsitäänpä isä, jonka piti kuolla avaruusrakettionnettomuudessa.

Sarjan loppu meni allekirjoittaneelta hieman ohi juuri tuon yllättävän suunnanmuutoksen takia. Sarjan lopputaistelun (tämä ei ole spoileri, koska nuorisomechoissa on miltei aina lopputaistelu) on täysin antiklimaattinen, jopa siihen pisteeseen, että päähenkilöä itseään ei edes kiinnosta. Lopuksi lennetään avaruuteen, maata kiertävälle jäterojukehälle salaperäisen hobon tekemällä varaosaraketilla ja puhutaan jotain syvällistä gad-kuution kanssa. Anteeksi mitä? Loppuratkaisu ei ole tyydyttävä, se jää miltei täysin auki, hahmojen välisiin suhteisiin ei paneuduta kunnolla, mutta ainakin kaikilla on kivaa, jee. Paitsi pääantagonistilla, mutta sitä varten on jatko-osat.

Pidin Gad Guardin alusta, siinä oli sympaattiset hahmot ja kiinnostava maailma, mutta valitettavasti Gonzo teki Gonzot. Yllättävää sinänsä on, että sarjan animaation laatu on kestänyt hyvin tähän päivään saakka.

Garasu no Kantai/Legend of the Glass Fleet

Eli se sarja, jonka aikana Gonzon väki joi liikaa importtimehuja.

Galaksi on korruptoitunut ja Michel Volbanin (etualalla) johtama Kansan armeija yrittää ottaa vallan byrokraateilta – Michelin itse ollessa luonnollisesti aristokraatti. Lievästi sadistinen Vetti Sforza (blondi, takana) suunnittelee vallankaappausta hengellisen johtajan ylvään tyttären avulla – galaksin paras naimakauppa tulossa. Cleoa (mustat hiukset, keskellä) ei kiinnosta kuin kostaminen, mutta alla on ainakin hieno ja futuristinen avaruusalus. Rachel, Vettin ”ihastus” vastustelee kovemmin kuin yksikään Rie Kugimiyan hahmo ikinä ja tuhlaa suunnattomia summia naurettaviin pukuihin ja Vettin shotapoika… No, ei siitä enempää.

Tästä muodostuu miekka- ja tulitaisteluiden täyttämä avaruusoopperaa parodioiva avaruusooppera (?), jossa on niin runsas hahmokaarti, että joku My Animelist ei tunne edes 1/4 hahmoista, puolilla hahmoista on mahdottomat sukunimet, erinäisiä ansoja, ninjameido, shotapoikia ja häämekko, joka vaatii sata orjaa vetämään itseään.

Glass Fleetin yksi vahvimmista puolista on päähenkilö Michel Volban, armeijansa johtaja ja veljensä työn jatkaja. Vaikka sarjan painotus kohdistuukin Vettin ja Cleon traumatisoitunut antagonisti ja kaoottinen neutraali-suhteelle, pystyy Michel kuitenkin pysymään kolmantena päähenkilönä, katalyyttinä monille asioille ja kertojana katsojalle.

Yhteiskunnan korruptoituminen on hyvin vahvana esillä koko sarjan ajan. Rachelin isä toimii rikkaiden ylipappina ja avioliiton kautta Vetti voisi saada galaksin sormensa alle – tsundere-Rachelin pehmittäminen tosin tuottaa lievästi ongelmia. Samalla taustalla häälyy uhkaava universumin tuhoutuminen, jos tietyt ehdot täytetään ja luonnollisesti pyrkimys on täyttää nämä ehdot. Joskus en tajua animehahmoja, jos ne vain eivät menisi yhteen paikkaan, maailma voisi pelastua.

Sarja on Gonzon originaali ja se siis tarkoittaa äärimmäisen vinkeitä pukuja, 3D-aluksia ja näiden elementtien toteuttamista juonen ja animaation tason kustannuksella. Epätyypillistä sarjalle on se, että siinä missä normaalissa Gonzon originaalianimessa yleensä ensimmäinen jakso näyttää hyvältä, on Garasu no Kantaissa animaation taso jo openinigin aikana surkeaa.

Jokin sarjassa kuitenkin vetosi (todennäköisesti se avaruusooppera ja melodramaattisuus ja pzomg puvut). Sarja ei tunnu ottavan itseään täysin tosissaan, joka on toisaalta hyvä juttu. Tosiasia kuitenkin on, että Glass Fleet on yksi heikoimmista Gonzon sarjoista – mutta fanityttönä pidän siitä kuitenkin järjettömän paljon!

Dragonaut: The Resonance

Tai Boobnaut the Boobnance, kuten itse tapaan sanoa. Sarjan budjetista 80 % on käytetty naishahmojen etu-ulokkeiden liikutteluun ja loput 20 % 3D-animoituihin lohikäärmeisiin. Boobnaut on sarja, jonka vihaaminen on minulle mieluista. Voisinpa katsoa sen kolmannen kerran, jahka ehdin.

Maailma on jälleen kerran vaarassa! Asteroidi on törmäämässä maahan ja hallitus yrittää kehittää keinon, jolla estää lähestyvä tuho – lohikäärmeet.

Shounensankari orpopoika (joka näyttää samalta kuin ne kaikki muut) tapaa salaperäisen pinkkihiuksisen tytön (yllättäen), jonka taustalla piilee syy pojan synkkään kohtaloon (tätäkään en olisi arvannut), ja löytää samalla sisäisen voimansa eli bishilohikäärmeen – yaoi tapahtuu eikun… (tämä oli sentään uutta!). 25 jakson aikana tavataan lisää nakamoita (ihmisiä ja lohikäärmeitä), tapellaan vähän pahoja vastaan, tapetaan pari hahmoa ja lopuksi ollaan aika iloisia, koska kaikki päättyi kuitenkin ihan hyvin.

Huonojen Duel Masters-lohikäärmeiden lisäksi sarja painottuu isolta osin ihmis-lohikäärmesuhteisiin. Päähenkilöpoika Jin on jossain määrin obsessoitunut sidekick-Kazukista (jopa OP esittää asian näin) ja lisäksi Jinin lohikäärme Gio (G10) on mies, joten voinee kuvitella jotain. Toisaalta myös Jinin ja pinkkihiuksisen Toan välillä pörröisenromanttista kemiaa. Lohikäärme-ihminen suhteita on enemmänkin, kuten Machinan ja Akiran yurianthrolohikäärme-suhde ja Sieglinden ja Amadeuksen hienostotyttö-hovimestari -suhde.

Gonzon orginaalina teoksena sarja on heikko. Hahmoasetelma on kliseinen, sarjan juoni ei jaksa kantaa kovinkaan pitkälle, hahmodesignit ovat toki mielikuvitukselliset, mutta kuten todettua, joskus liika on liikaa. Hahmojen ulkomuotoja kehiteltäessä on unohdettu täysin se, että hahmoista voisi toki tehdä hahmoja ja että hahmojen luonteita on suotavaa kehittää sarjan aikana – varsinkin jos jaksoja on se 25 eikä esimerkiksi 13. Sarjan yleisilmeen ja 3D-animaation kontrasti on huikea – pehmeisiin hahmoartteihin yhdistetyt mechat eivät toimi lainkaan.

Jos jotain hyvää sarjasta on sanottava, niin äänimaailma on vähintäänkin siedettävä, ääninäyttelijät ovat nimekkäitä ja valittu hyvin ja sarjan alku- ja lopputunnarit jäävät hyvin mieleen. Potentiaalia sarjassa ei varsinaisesti ole.

Red Garden

Kuvittele olevasi lukiolaistyttö New Yorkissa. Elämäsi on aika normaalia, mitä nyt arkeen mahtuu vähän koulukiusausta, nuorempien sisarusten huolehtimista, edustustehtäviä ja poikaystävähuolia. Pukeudut tyylikkäisiin vaatteisiin ja kaikki on aika hyvin… kunnes kuolet, mutta ruumiisi ei kuitenkaan kuole. Koska olet zombi ja olet nyt mukana salaisessa organisaatiossa, pääset tappamaan infektion saaneita sekopäisiä miehiä pesäpallomailoilla, ratkaisemaan ystäväsi kuolemaan liittyvää mysteeriä, selvittämään lisää oman elämäsi huolia ja yrität siinä samalla elää, vaikka oikeasti et ole edes elossa. Tämä on Red Garden, noin lyhennettynä.

Päähenkilöiden ollessa miltei täysin tyttöjä ja sarjan keskittyessä tytöille tyypillisempiin huoliin, ei ole siis yllättävää, että Red Gardenin kohderyhmänä on esiteini-iän ylittäneet ja sitä vanhemmat naispuoliset henkilöt.

Vaikka Red Gardenissa ei olekaan avaruusaluksia, hovimestareita, pomppivia etumuksia tai muutakaan studiolle tyypillistä, on se silti hyvin gonzomainen sarja jo taiteensa (ja huonon 3D-animaationsa) perusteella. Se on samalla myös Gonzon parhaita teoksia, jossa taiteen ja visuaalisuuden kustannuksella ei ole leikattu hahmokehitystä tai juonta. Koko sarja on tasapainoinen kokemus, joka pystyy pitämään katsojen kiinnostuneena muutamia suvantokohtia huomioimatta.

Red Gardenin lasken Gonzon taideanimeksi. Tämä näkyy mm. 20-lukulaisessa vaatemuodissa ja hiustyyleissä, jotka on sovitettu moderniin New Yorkiin, äärimmäisen yksityiskohtaisissa taustoissa ja hyvin suunnitellussa miljöössä. Näiden visuaalisten kikkojen lisäksi sarjassa hahmojen puhe on äänitetty ennen suiden liikkeiden tekemistä eli suut liikkuvat täysin puheen tahtiin ja toteutus näyttää hyvin realistiselta. Puheen esiäänitys on myös vaikuttanut hahmojen ulkonäköön tehden niistä normaalianimehahmoja realistisempia.

Red Garden on hahmovetoinen sarja, joka perustuu hyvin voimakkaasti tyttöjen keskinäisille suhteille. Siksi hahmokaartiin mahtuu useampaa eri tyttötyyppiä, joilla kaikilla on erilaiset taustat a erilaiset kiinnostuksenkohteet, joten pientä eripuraa on havaittavissa sarjan alkujaksojen ajan. Puolessa välissä sarjaa tyttöjen välille kehittyy lujempi ystävyys. Toiminnallisuuttakin toki löytyy, mutta se ei ole sarjassa pääasiana.

Moitittavaa on korkeintaan lauluosuuksissa (varsinkin OVAn osalta) ja hieman tylsässä loppuratkaisussa. Kuitenkin, kyseessä on allekirjoittaneen mielestä yksi Gonzon aliarvostetuimmista sarjoista ja ehdottomasti yksi parhaimmista Gonzoista ikinä.

Romeo x Juliet

Neo Veronan leijuva valtioasia on pulassa. 12 vuotta sitten Montaguen suvun päämies murhasi siihen asti mannerta hallinneen Capuletin suvun kaikki edustajat – paitsi yhden tytön, jonka suvun uskolliset palvelijat piilottivat ja kasvattivat poikana.

Nimensä mukaisesti Romeo x Juliet perustuu ainakin hahmoiltaan (sans. kirjailija itse) William Shakespearen traagiseen klassikkonäytelmään. Juoneen on ympätty elementtejä, joita itse näytelmässä ei ole, mutta ihmiskohtalot ja nuorten ~ah~ tunteiden loimotus ovat säilyneet entisellään.

Sarjan tematiikka on fantasiaeeposmaisesta ulkomuodostaan huolimatta Gonzolle hyvin tyypillistä – on lentäviä mantereita, on korruptiota ja (monien mielestä huonosti toteutettu) vieraan lajin edustaja, joka toimii lopulta katalyyttinä lopun tapahtumille. Suurin osa alkuperäisen näytelmän nimistä on käytössä sarjassa, mutta roolit ovat osittain vaihtuneet.

Romeo x Juliet on oivallinen sarja, jos pitää nättipojista, koska niitä sarjassa tosiaankin on ja sarjan tekijät ovat lisänneet mieshahmojen välille tiettyä kemiaa, joten jos on vähänkään yaoilasit päässä, Romeo x Julietista löytyy kyllä materiaalia vaikka mihin. Ja vaikka ei jaajolaseja olisikaan, on se Tybalt kuitenkin aika ihana.

Sarjan suurin heikkous on ehkä Juliet. Tyttö aloittaa vahvana taistelijana, joka mättää vahteja, valtiomiehiä ja itse ruhtinasta turpaan, mutta tavatessaan Oh Romion, taantuu vikiseväksi shoujosankariksi (iih, Roomeo, pelasta minut, kanna minua valkoisen uljaan ratsusi selässä, rakastan sinua ikuisesti). Onneksi hahmon nakamat takovat tytön päähän vähän järkeä sarjan aikana ja lopussa Juliet on melkein yhtä aktiivinen hahmo kuin sarjan alussa. Toinen nimihahmoista jää vähen pienempään osaan ja esitellään lähinnä perintaisen maailmaa syleilevän ja kaikkia rakastavana päähenkilötyttönä – vaikka valkoisella siivekkäällä ratsulla halkookin ilmoja.

Muuten kyseessä on kyllä ehdottomasti yksi Gonzon parhaista sarjoista. Rytmitys on tehty oikein, animaation laatu on tasaista, rumia 3D-mechoja ei ole tungettu historialliseen Neo Veronaan ja loppu on kunnollinen, kyynelkanavat avaava lopetus eikä vain tyypillinen ”heh, rahat loppu lol”-Gonzopäätös sarjalle.

Pumpkin Scissors

Vuosien varrella olen kuullut, kuinka surkea sarja Pumpkin Scissors on. Koska en usko yleiseen mielipiteeseen, päätin katsoa ja olin yllättynyt, kuinka tasapainoinen sarja oli. Ei yhtään sellainen, kuin olin kuullut.

Monivuotinen ja raskas sota on loppunut, korruptio jyllää ja tavallisella väellä menee huonommin kuin sodan aikana, jolloin ainakin ruokaa ja töitä riitti. Armeijan osasto 3 alias Pumpkin Scissors pyrkii parantamaan maan oloja pienin ja vähän isommin teoin johtajansa Alice Lei Malvinin johdolla, kun mukaan liittyy salaperäinen kaapinkokoinen Randal Oland, jonka taustaa varjostavat ihmiskokeet.

24 jaksoinen, saman nimiseen mangaan perustuva, Pumpkin Scissors on anime, jonka kohderyhmänä ovat sellaiset henkilöt, jotka pitivät Fullmetal Alchemistin ensimmäisestä sarjasta. Edin ja Alin seikkailujen sijasta keskitytään armeijan porukkaan ja jos sarja olisi saanut arvoisensa lopun, saattasi se hyvinkin kilpailla ensimmäisen FMA:n kanssa. FMA: Brotherhood toisaalta vei tarpeen näyttää mitä armeijan sisällä tapahtuu, kun päähenkilöt keskittyvät muihin tehtäviin.

Sarjan alun tahditus miellyttävä – kaikkiin hahmoihin tutustutaan ja hahmojen välisiä suhteita valotetaan. Juuri näiden tutustumisjaksojen vuoksi hahmoista tulee hyvin ihmillisiä ja se, mitä hahmot tekevät seuraavaksi, kiinnostaa. Pelkästään hahmokeskeiseksi sarja ei jää, vaan samalla vihjataan salaliitoista, laajemmista ihmiskokeista, sodan palaamisesta ja muista elementeistä, joilla on selvästi vaikutusta lopun tapahtumiin.

Huonoin puoli on se, että sarja jää kesken. Gonzo oli selvästi suunnitellut 52 jaksoista sarjaa, johon alkuperäisen sarjan osat eivät riittäneet. Pumpkin Scissors -mangaa julkaistaan edelleen ja 11. osa tuli ulos vasta tsunamimaanjäristyksien alla. Tätä ennen mangaka myös oli pitänyt pidemmän tauon eli varsinaista materiaalia sarjan loppuun ei ollut. Toinen iso miinus tulee jaksojen 19-24 taistelusta, jota pitkitetään tylsistymiseen saakka – todennäköisesti siksi, että tekijät tiesivät sarjan jäävän kesken eikä viidellä jaksolla siksi ollut merkitystä sarjan lopputuloksen kannalta.

Johtopäätökset

Luennon päätteeksi tosiaan totesin, että Gonzolla on paljon huonoja sarjoja, mutta niitä tasapainottamaan löytyy useampi kuin yksi erittäin laadukas sarja. Mielipiteet myös jakautuvat yleensä rankemmin studion originaalien kanssa – kukapa nyt Full Metal Panicia tai Saikanoa vihaisi? Studion alkuvuosien sarjat ovat poikkeuksetta laadukkaampia, kansainvälistymisen myötä sarjalistalta alkoi löytyä heikompiakin tuotoksia.

Studion omat työt voi summata tällä lauseella, jonka kehittäjä oli muistaakseni tämä henkilö:

”Gonzo on kuin elokuvaopiskelijat. Saavat porukassa tosi hienoja ideoita, ja niillä on ehkä lahjakkuuttakin, mutta sitten ne unohtavat oleellisia asioita ja keskittyvät kikkailemaan.”

Gonzo on kuitenkin aivan loistava studio ja toivon kovasti, että pääsevät taas tuottamaan erikoisia animesarjoja VN- ja ranobeadaptaatioita täynnä olevalle kauden animelistalle. Se siitä luennosta sitten, vasta-argumentteja otetaan edelleenkin vastaan ja jos niitä ei tule, siirrytään pian seuraavaan aiheeseen.

ps. Muistakaa katsoa Nyanpirea, se alkaa parin viikon päästä!

Hurp, taannoisessa Desuconissa luennoin tunnin verran Studio GONZOsta. Koska kirjallinen ilmaisuni on vahvempaa kuin esiintymiseni ja luentoa varten oli kirjoitettu noin 18 A4:sen verran tekstiä, lienee loogista kursia luentomateriaalista kasaan tämän blogin ensimmäinen entry kahteen vuoteen. Pohja on vanha, nimi on vanha, mutta jaksoblogaus ei lopultakaan kiinnostanut, joten idea hautautui.

Idea luentoon heräsi jo Lontoon matkalla viime vuoden loka-marraskuun vaihteessa (lomatkalta on hyvä irkata). Tällöin vitsailin Desuconin suhteellisen tuoreelle ohjelmavastaavalle, että teen luennon Gonzosta, jos saan sen nimeen tähtiä ja aaltoviivoja. ASCII-kuviot lopulta vähenivät siihen yhteen sydämeen (alkuperäinen nimi oli ~☆~ Fanityttö ♥ GONZO ~☆~). Idea johti toteutukseen ja vaikka lopputulos olisi aina voinut olla parempikin, eipä ainakaan ääni tärissyt (tai ihminen…), kuten olin pelännyt.

Vähän pohjustusta ensin asiaan. En ole kovinkaan vanha Gonzofanityttö vaikka Gankutsuou joskus lukioikäisenä aiheuttikin aika ison woaah-kauden visuaalisuutensa vuoksi. Vasta kesän 2009 Animeconin Iskunoita-luento herätti lähemmän mielenkiinnon Gonzoa kohtaan – hei, nämähän osaavat tehdä jotain (vaikka Strike Witches on edelleenkin aika erikoinen sarja). Luennointipäätöksen jälkeen katsoin sellaiset kymmenen Gonzon sarjaa putkeen ja väitän, että yleiskuvani studiosta on aika hyvä, vaikka muutama sarja pitäisikin vielä kahlata läpi. Valitettavasti niiden saatavuus on ongelma.

Itse luentohan todellakin alkoi tällä videopätkällä Gin’iro no Kami no Agito-elokuvasta ja kuten kerroin, se sai minut kyyneliin. Vetistelen yleensä useamminkin animea katsellessani, mutta vain loppujaksoissa ja tarkoituksella itkettäviksi tehdyissä kohdissa. KOKIAn 調和oto / Chôwa Oto on hyvin vaikuttava kappale, jolla on hyvä aloittaa elokuva. Vaikka loppuleffa ei olekaan yhtä voimakas tai sen animaatio ei ole yhtä laadukasta, pidin sitä silti hyvänä tapana kuluttaa pari tuntia elämästäni.
Elokuvan alku on myös täydellistä Gonzoa. Katsojalle annetaan esimakua tapahtumasta, joka on johtanut ihmisten selviytymistaisteluun vedestä ja elämästä. Kuun terraformautuminen epäonnistuu tiedemiesten geenimanipulaatioyrityksistä huolimatta ja raivostunut luonto hyökkää 3D-lohikäärmeiden muodossa maahan kostamaan ihmisten typeryyden, vallanhimon ja itsekkyyden.

Alkuintrosta siirryttiin kylmään faktaan, tilastoihin ja vuosilukuihin. Joskus jopa niin paljon, että sain luentomateriaalini kuulostamaan yhdeltä miljoonasta koulutyöstäni.

Gonzohan tosiaan perustettiin jo vuonna -92 eli studio saavuttaa parin vuoden päästä aikuisuuden. Syypää animemaailman ristiriitaisimpaan studioon on neljän miehen tiimi, johon kuuluvat Shouji Murahama, Mashiro Maeda, Hiroshi Yamaguchi ja Shinji Higuchi, joista ensimmäinen toimi myös pitkään studion ympärille muodostuneen pääfirman johtajana ja on vastuussa useimpien Gonzon originaalisarjojen tekemisestä.
Gonzon perustajat olivat töissä Gainaxilla ja jotain Gainaxmaista on studion töihin jäänyt, mainittavimpana esimerkkinä Gainax bounce eli naishahmojen etumuksen liikkuminen tietyllä tavalla – Gonzolla tätä replikoidaan yllättävän hyvin (olen perehtynyt asiaan…).

Studion alkuvaiheet ovat länsimaiselle lukijalle vähän hämärän peitossa, mutta sen verran tiedän sanoa, että Gonzo aloitti mm. Segan Lunar-pelien välianimaatioiden tekemisellä ja osallistui myös muihin pelialan projekteihin. Vasta kuusi vuotta perustamisensa jälkeen studion väki, Mahiro Maeda salaisena asenaan, päätti näyttää kyntensä ja tehdä läpimurtoanimen eli neliosaisen Blue Submarine nro. 6 OVA:n, jota julkaistiin vuosina 1998-2000.

Blue Submarine nro 6. ei turhaan ole studion läpimurtoteos. 1967 julkaistuun mangaan perustuva anime on animaationsa osalta monta vuotta aikaansa edellä, Range Muratan hahmoartit sopivat animeen täydellisesti ja hahmot ovat varsin realistisia kaikkien kansojen edustajia. Ei siis olekaan ihme, että Blue Submarine julkaistiin välittömästi loppumisensa jälkeen Amerikassa. Teoksena se sopii täydellisesti 2000-luvun alun nk. aikuisempaan makuun kuuluviin sarjoihin, joita ovat mm. Irresponsible Captain Tylor ja Cowboy Bepop.

Tuoreempia (tai no, tuoreempia ja tuoreempia) uutisia, jotka liittyvät Gonzoon ovat esim. Animaxin kanssa solmittu sopimus, joka takasi, että Gonzon sarjoja levitetään laajasti maailmanmarkkinoilla, joka toisaalta nosti studion panoksia toimia mahdollisimman kattavana animestudiona – teko, joka ei suinkaan ollut kaikken optimaalisin, koska liian laaja tarjonta liian erilaisille kohderymille saattoi olla yksi syy taloudellisiin ongelmiin. 2008 Gonzo aloitti animen levittämisen Crunchyrollissa ja BOSTissa sarjoilla Blassreiter ja Tower of Druaga ja sittemmin moni muu studio on seurannut Gonzon mallia.

Adaptaatiot ja originaalit
Kun puhutaan Gonzon sarjoista, on tärkeä muistaa, että studio koko animehistoriansa ajan julkaissut melko tasaisesti sekä originaalisarjoja että adaptaatioita mangoista ja light noveleista. Vuosi 2005 oli poikkeus tässä ja silloin Gonzo julkaisi tuplasti enemmän adaptaatioita kuin originaaleja.

Yleensä Gonzon adaptaatiosarjat perustuvat mangaan, mutta joukossa on muutama poikkeus. En ole täysin varma, miten Gonzo valitsee toteuttamansa mangat, mutta yksi valintaperiaate on selvästi mecha. Koska muut studiot, kuten Bones, Gainax ja Sunrise tekevät pitkälti oman studionsa alkuperäismechoja jää Gonzo adaptaatiomechojen toteuttajaksi.

Gonzo on lisäksi tehnyt nk. omia adaptaatioita perustuen löyhästi klassikkokirjoihin ja elokuviin. Tällaisia ovat esim. Samurai 7, joka perustuu Akira Kurosawan elokuvaan Seitsemän Samuraita, ja Monte Criston Kreiviin perustuva Gankutsuo. Yleensä tapahtumaympäristöä ja ajanjaksoa muutetaan tällaisissa versioissa, mutta hahmojen perusluonteet ja hahmojen väliset suhteet säilyvät miltei alkuperäisteosten mukaisina.

Gonzo-originaalit ovat vähän enemmän erikoista ja mielipiteitä jakavaa luokkaa, ja niistä voi oikeastaan löytää löytää miltei aina löytää hieman synkempiä sävyjä ja elementtejä, joista lisää myöhemmin. Originaalianimeista on tehty myös useampi manga, jotka kuitenkin ovat laadultaan varsin heikkoja.

Gonzojournalismi, johon studion nimi myös pohjaa, tarkoittaa faktaa ja fiktiota yhdistävää omakohtaista kokemusta korostavaa journalismia. Tämä linjaus on näkyvissä studion alkuperäisissä töissä – ohjaajan aatemaailma yhdistyy jotain hyvinkin todellista ja samalla jotain fiktiivistä. Esimerkkinä tästä nostan geenimanipulaation. Kasvien geenimanipulaatio on mahdollista, mutta eettiset säädökset estävät sen soveltamisen ihmisiin. Moni Gonzon sarja ottaa kantaa geenimanipulaation seurauksiin, jotka yhdistettynä ihmisen omaan vallanhimoon voivat olla vaarallinen ase. Toisaalta Gonzon tuotteissa, kuten Gin’iro no Kami no Agitossa geenimanipuloitu luonto kostaa takaisin. Voisi sanoa, että Gonzon ohjaajat ovat varsin realistista porukkaa, kun mietitään mahdollisia tulevaisuuden kauhuskenaarioita, jotka ovat jopa todennäköisiä – Gonzoanimea liikakansoituksesta odotellessa. Äärimmäisen tuhon kuvaaminen on hyvin yleistä animen maailmassa, mutta Gonzon sarjoissa se tapahtuu yleensä syistä, jotka voisivat tapahtua mm. ydinvoimaan ja elektroniikkaan voimakkaasti luottavassa Japanissa.

Gonzon maailma
Maailmankaikkeustyyppi on Gonzolla yleensä tietynlainen. Sarjan alkutilanteessa elinympäristö on kokenut ekologisen/taloudellisen/epidemiallisen tai sodankäynnillisen katastrofin, joka on johtanut korruptioon, väkivaltaan ja elämän turvattomuuden lisääntymiseen – tai sitten on vaara, että tällaista saattaa sattua. Syyllinen kaikkeen on yleensä ihminen ja ihmisen typerä vallanhimo.

Ihmiskunta yrittää sitten pärjätä jotenkin, ja joko taistelee selviytymisestään, on siirtynyt avaruuteen tai voi aivan hyvin eikä muistele menneitä (ennen kuin jostain löytyy menneisyyden artifakti/henkilö), jonka jälkeen juoni luistaa sujuvasti niin pitkään, kuin rahaa riittää.

Jossain määrin naiivin, mutta kuitenkin tarkoitusperiltään hyvän ja avuliaan päähenkilön (esimerkki oikealla) tehtävänä on tässä tapauksessa estää katastrofi, pelastaa maailma tai auttaa parantamaan ihmisten elinoloja muuten ja mahdollisesti kuolla prosessissa (tai sitten päähenkilö saa tytön).

Päähenkilön iästä ja sukupuolesta on yleensä aika helppoa päätellä, mihin suuntaan sarja kulkee. Jos päähenkilö on pojankloppi, kyseessä on kevyttä seikkailufantasiaa tai -scifiä, jos aikuinen mies, mukana on alkoholia, väkivaltaa ja vähäpukeisia naisia. Aikuisemmat miespäähenkilöt ovat varsin yleisiä Gonzon sarjoissa, joka murtaa vähän “päähenkilöpoika on aina teinipoika”-linjausta, jota moni muu studio harrastaa. Toki nuoren hahmon kasvun seuraaminen on hyvä teema animesarjalle, mutta aikuisemman hahmon kanssa ei tarvitse käydä läpi kymmenen jakson moraalisia ja eettisiä dilemmoja siitä, onko Enkelin turpaanvetäminen nyt ok vai eikö ole. Jos päähenkilönä on nainen tai tyttö, voi odottaa mitä tahansa, mutta yleensä yksi painotus on ihmissuhteet.

Gonzo ja korruptio
Korruptio on häälyvän tuhon lisäksi kantava teema Gonzon sarjoissa ja sitä on tavattavissa ihan alkupään sarjoissa (Vandread) ja myös uudemmissa teoksissa (Shangri-La).

Syyllinen tai korruption aloittaja on yleensä yksittäinen ihminen (Montague sr., Vetti Sforza), esimerkiksi maan hallitsija, jolla valta on noussut päähän ja yleensä vallanhimon taustalla on lapsuuden traumat ja kaltoinkohtelu. Idealistiset ajatukset paremmasta tulevaisuudesta ovat näin muuttuneet tulevaisuudeksi, jota henkilö ei välttämättä ole halunnut, mutta jonka eläminen on pakollista statuksen vuoksi.

Syypää korruptioon voi olla myös jokin suuri organisaatio, jonka tavoitteena on ottaa maailman talous/luonnonvarat/avaruus/ihmiset haltuunsa ja johtoporras toteuttaa häikäilemättömästi tavoitteitaan. Organisaatiossa vaikuttavana tekijänä saattaa olla myös yksi vallanhimoinen henkilö, joka ajaa korporaation kautta asiaansa.

Organisaation tilalla voi olla myös kokonainen valtio. Esimerkiksi Vandreadissa kahden yhteiskuntaryhmän JA maan ihmiset vihaavat toisiaan.

Korruptio animessa on sekin peräisin japanilaisesta yhteiskunnasta. Länsimaalaisena olen ymmärtänyt, että yakuzalla on jonkinmoinen ote japanilaisiin suuryrityksiin ja suojelurahat ovat ainakin jossain määrin yleinen käytäntö (saa toki korjata). Gonzo tuo saman mafian animenkatsojan ruudulle eri nimisenä.

Gonzo ja tyttörakkaus
Gonzo on tehnyt useamman sarjan, joissa on erittäin voimakkaita viittauksia tyttörakkauteen – joka on kolmas kantavista Gonzon teemoista – ja on tehnyt sitä aivan tuotantohistoriansa alusta alkaen. Studio myös kohtelee sankarittariaan erittäin hienovaraisesti (joskin monesti surullisesti) ja tuo tyttöjen välisen läheisemmän ystävyyden selvästi esille sarjoisssaan. Sakissa nimihahmo Saki punastelee kerhokaverinsa Nodokan kanssa, Strike Witches nyt on yhtä tyttörakkauden riemujuhlaa koko sarja, Kiddy Graden Lumieren ja Eclairin välillä on jotain kemiaa ja Dragonautistakin löytyy naispari, Bakuretsu Tenshissä, jossa pääparina esiintyvän Megin ja Jon suhde lähentelee tyttörakkautta.

Vandreadissa yhteiskunta rakentuu erillisistä miesten ja naisten maailmoista. Miesten maailmassa lapset kasvattaa koulu ja yhteiskunta ja meno on välillä hyvinkin miehistä. Naisten yhteiskunnassa kaksi naista muodostaa parin ja kasvattaa lapsensa yhdessä. Kahden naisen välinen suhde kuvataan sarjassa jokseenkin realistisesti (jopa femme ja rekkis-stereotypiat löytyvät). Joku voisi sanoa telaketjufeministin unelmaksi, mutta sarja pohjaa todennäköisesti enemmän luonnontieteellisin havantoihin ja yhteiskunnallisiin normeihin siitä, kuinka nainen kasvattaa lapset hellästi ja rakkaudella ja miehiä kiinnostaa vain homoromanttinen toiminta lihasta vaativien lajien parissa.

Taidetyypit
Gonzon edustamien sarjojen tyylilajit voi jakaa helposti kahteen kategoriaan ja kolmatta, eli CG-animaatiota on nähtävillä studion jokaisessa sarjassa edes jossain määrin, vähiten ehkä Romeo X Julietissa, jossa vain alkutunnarin linnat on tehdy rumasti.

Tavallinen Gonzoanime näyttää ja kuulostaa samalta kuin sillä kaudella tulleet sarjat. Yleensä tällaisten sarjojen juoneen panostetaan tällöin enemmän kuin hahmodesigneihin, pukuihin tai taustoihin. Perustaide-Gonzot ovat myös yleensä adaptaatioita joistain muista teoksista ja tämä luonnollisesti asettaa rajat ihmeellisimimmille hahmosdesigneille. Hyvänä esimerkkinä tällaisesta perussarjasta on Kaze no Stigma, joka on sukua Saiton seikkailuille ihmemaassa, Tulisilmäiselle Sannalle ja näiden Kyuugyuu-sarjojen lisäksi kymmenelle perinteiselle shonen-sarjalle.

Toisaalta, on muistettava, että esimerkiksi Kaleido Star näyttää ja kuulostaa aika perinteiseltä Madhouse-tason animesarjalta, vaikka onkin Gonzon omaa tuotantoa. Siinäkin näkyy erikoisia pukuratkaisuja, joita selvästi on mietitty keskivertoa enemmän, mutta juoni on aika tyypillinen tuollaiselle sarjalle.

Taiteellinen Gonzoanimu taas on enemmänkin rajojarikkovaa ja niissä kokeillaan monesti uusia animaatiotekniikoita. Nämä sarjat tapaavat myös olla studion omia tuotoksia, joten niiden visuaalisuuteen, äänimaailmaan ja hahmoartit ovat mielenkiintoisempia ja erottuvampia, mutta uniikki toteutus tehdään monesti juonenkuljeuksen, hahmokehityksen ja animaation tason kustannuksella.

3D-mallinnus on ollut Gonzon sarjoissa mukana jo alusta asti ja silloin 2000-luvun alussa oli jossain määrin edistyksellistä, mutta kehitys ei ole jatkunut näille päiville asti ja esimerkiksi 2007 ilmestyneen Blassreiterin ensimmäisen jakson 3D-moottoripyöräajot ovat yksi hirveimmistä 3D-animaatiolla toteutetuista kohtauksista, jonka ainakin allekirjoittanut on nähnyt. 3D-animaatio jakaa mielipiteet voimakkaasti, ja joku saattaa tykätäkin, mutta yleensä kommenttina on ”lol GonzoD”.

Pienet näytteet Gonzon eri taidetyypeistä (vaikka niitä tässä onkin jo näytetty). Kuva huijaa toki hieman, koska Red Gardenin tapauksessa on kyseessä sarjan DVD-laatikko, mutta toisaalta Kaze no Stigman DVD-levyartti näyttää samalta kuin kuvamateriaali. Vasemmassa reunassa mainittua 3D-Gonzoa, uudesta Last Exilestä julkaistu kuva.

Miksi Gonzo ei ole onnistunut?
Gonzon suosiota/epäsuosiota voi perustella monilla asioilla, jotka kaikki ovat vaikuttaneet yhtiön taloustilaneeseen ja nykyään julkaistavien sarjojen määrään.

Vuosina 2004-2009 animen kysyntä myös länsimaissa kasvoi (ja toisaalta alkoi vakiintua, kun animea kuluttavia ei tullut enää massiivisia määriä lisää) ja Gonzo yritti kasvattaa tarjontaansa. Valitettavasti muutkin studiot tekivät samaa ja tarjontaa oli lopulta liikaa. Animen hulluina vuosina 2005 ja 2007 tulevan kauden listat olivat hyvinkin täysiä ja katsottavaa vain oli liikaa. Samaan aikaan Gonzo valmisti muutamia sarjoja, joille selvästi povattiin menestystä ja fanikrääsääkin löytyi (ja löytyy edelleen suhteellisen halpaan hintaan), mutta aika oli väärä ja kohderyhmää kiinnostivat muut sarjat.

Muutaman viimeisen vuoden ajan isona trendinä on ollut söpöt tytöt, vähän haaremia ja juoneton juoni eli ns. moe-sarjoja. Persoonattomat haaremit eivät kuitenkaan sovi Gonzon tyyliin (Sakia ja Rosario + Vampirea huomioimatta) ja moni Gonzon sarja on kohdistettu selvästi 2000-luvun alun animea katsoneelle yleisölle eli hieman aikuisemmille katsojalle. Toisaalta taas erilaisia sarjoja on tullut myös muilta studioilta ja nämä ovat saaneet paremman vastaanoton eli Gonzo on taas jäänyt väliinputoajaksi.

Oma syynsä on myös originaalisarjoilla, jotka, kuten mainittua, unohtavat helposti juonenkuljetuksen ja hahmojen kasvamisen ja ajavat hienon ulkokuoren etualalle.

Talousosastollakin on varmasti syynsä – esim. Afro Samurai maksoi studiolle suuria summia, sitä varten hankittiin Samuel L. Motherfucking Jackson ja sarja taisi silti flopata aika pahasti.
Tai sitten se viimeinen vaihtoehto, että ehkä Gonzo vain on niin huono studio, että sen sarjoja ei kannata edes katsoa.

Gonzo mielipiteiden jakajana
Gonzo jakaa hyvin voimakkaasti mielipiteet. Sellaisille ihmisille, jotka ovat jo valmiiksi kyynisiä (tai pitävät jostain Akikanista), Gonzo on yleensä silkkaa kuraa. Hahmot ovat huonoja, taide on huonoja, animaatio on huono, mikään ei kelpaa. Joko näin, tai sitten katsoja on todella sofistikoitunut ja todellakin tietää paremmasta.

Hieman objektiivisempi katsoja pystyy näkemään myös Gonzon sarjoissa hyviä puolia. Moni mainitsee juuri Range Muratan taiteen, hienot pukudesignit monissa sarjoissa ja tietynlaisen maailman, jollaista muilta ei löydy. Näiden lisäksi nähdään se, että sarjojen juonet saattavat jäädä kesken, budjettia ei ole varattu tarpeeksi, taide on usein rumaa ja hahmokehitys minimaalista, mutta jostain syystä tykätään Gonzon teoksista silti.

Mielipiteet jakautuvat yleensä huomattavasti rankemmin Gonzon originaaliteosten suhteen, koska näissä on myös suurimmat laatuvaihtelut ja hyvät sarjat erottuvat selkeästi huonommista. Gonzon adaptaatiosta pidetään yleensä tasaisemmin eikä niistä esitetä aivan niin kärkkäitä mielipiteitä.

Koska Gonzo jakaa mielipiteet ja minullakin on sellaisia, seuraavassa merkinnässä esittelen muutaman suosikkisarjani (ja mahtuu mukaan myös pari sarjaa, joiden vihaamisesta pidän).