Unlimited Gonzo Works 2/2

Luennon toinen osa keskittyi kertomaan Gonzosta yleisesti, pohtimaan elementtejä, joita studion sarjoista löytyy ja miettimään syitä studion suosiolle/epäsuosiolle. Sanallisessa muodossa tämä osuus meni huomattavasti paremmin ja luentomuodosta löytyi luonnollisesti enemmän kuvallisia todisteita.

Luennon toinen osa keskittyi sitten enemmän Gonzon teoksiin, joista osaa rakastan niiden hyvyyden vuoksi, osaa rakastan niiden huonouden vuoksi ja osan halusin mainita vain, koska niistä ei selvästikään puhuta tarpeeksi – ainakaan niin paljon, että olisin joskus sarjoista jotain lukenut. Kakkososion nopeaan läpikäyntiin syynä oli lähinnä aika; tajusin katsoa kelloa ja hups, sehän näyttikin aika paljon ja seuraavaan luentoonkin piti valmistautua eli Gonzo nopeasti loppuun ja läpi. Ei enää ikinä kahta luentoa putkeen.

Alkuperäisestä luentorakenteesta poiketen sarjat Blue Submarine nro. 6 ja Strike Witches on poistettu. Blue Submarine sai jo muutaman rivin ykkösosassa ja Iskunoidat on sen verran tunnettu sarja, että se ei tarvitse enää rakkautta (mutta tämän kuvan halusin liittää mukaan <3).

Gad Guard

Maailma on jaettu vyöhykkeisiin ihmisten varallisuuden ja sosiaalisen statuksen mukaan. Korruptio, mafiasodat, huumeet ja huonot elämäntavat kukoistavat Night Townissa, jossa geneerinen päähenkilöpoikamme yrittää elättää rikkinäisen perheensä, opiskella ja oppia elämästä. Elämä kuitenkin muuttuu, kun poika koskettaa metallikappaletta, joka lähialueen palopostien, mainoskylttien ja roskapönttöjen myötävaikutuksella muuttuu Megaman-mechaksi.

Tuttuun tapaan pojan ympärille kerääntyy nakama-porukka, joilla on omat mechat, salaperäinen, tummiin pukeutuva ja selviä teiniangstin merkkejä osoittava antagonisti plus nunnia, nimensä menettänyt muotinukke ja kyyninen vanhempi mieshahmo. Tiedossa on seikkailua, kadonneen isän etsimistä, tyttöystäviä, kasvukipuja ja tietysti komediaa. Kaikkea ryydittää Koohei Tanakan svengaava jazz-musiikki (harmitti toisen ohjelman päällekäisyys, olisin halunnut jazzata Tanakan tahdissa).

Ulkoasustaan huolimatta Gad Guard ei ole lastensarja vaan ainakin teini-ikäisille tarkoitettu. Todennäköisesti pojille, koska fanipalvelua sarjassa on hetkittäin, mutta myös tytöille, koska sarjassa on muutama isompaan rooliin nouseva tyttöhahmo.

Gad Guardilla oli potentiaalia, sitä vain ei osattu hyödyntää. Rajoitettuun jaksomäärään ympättiin elementtejä, joista mainittiin ehkä kerran sarjan alussa ja lopussa pienestä yksityiskohdasta tehdään yllättäen pääjuoni ja alussa isompaa käsittelyä saavat asiat unohdetaan täysin loppuratkaisussaarjan tahditus on kuitenkin täysin pielessä.

Aluksi lähdetään rakentamaan jotain mysteeriä Gad-kuutioiden ja Techode-mechojen kanssa ja samalla tutustutaan kaupunkiympäristöön, aluejakoon ja hahmoihin. Esitellään vastapuoli ja siirrytään kohti taisteluita ja moraalisia dilemmoita. Alkujaksojen perusteella voisi kuvitella, että päähenkilöpoika päättää poistaa luokkaerot ja tehdä kaikista tasapuolisia kansalaisia – rahaan ja maineeseen riippumatta.
Sitten, sarjan viimeisen kuuden jakson aikana päähenkilöpoika päättääkin, että eipä enää kiinnosta selvittää mafiasotia, nakamoiden ongelmia tai omia ongelmia, vaan lähdetäänpä karkuun ja etsitäänpä isä, jonka piti kuolla avaruusrakettionnettomuudessa.

Sarjan loppu meni allekirjoittaneelta hieman ohi juuri tuon yllättävän suunnanmuutoksen takia. Sarjan lopputaistelun (tämä ei ole spoileri, koska nuorisomechoissa on miltei aina lopputaistelu) on täysin antiklimaattinen, jopa siihen pisteeseen, että päähenkilöä itseään ei edes kiinnosta. Lopuksi lennetään avaruuteen, maata kiertävälle jäterojukehälle salaperäisen hobon tekemällä varaosaraketilla ja puhutaan jotain syvällistä gad-kuution kanssa. Anteeksi mitä? Loppuratkaisu ei ole tyydyttävä, se jää miltei täysin auki, hahmojen välisiin suhteisiin ei paneuduta kunnolla, mutta ainakin kaikilla on kivaa, jee. Paitsi pääantagonistilla, mutta sitä varten on jatko-osat.

Pidin Gad Guardin alusta, siinä oli sympaattiset hahmot ja kiinnostava maailma, mutta valitettavasti Gonzo teki Gonzot. Yllättävää sinänsä on, että sarjan animaation laatu on kestänyt hyvin tähän päivään saakka.

Garasu no Kantai/Legend of the Glass Fleet

Eli se sarja, jonka aikana Gonzon väki joi liikaa importtimehuja.

Galaksi on korruptoitunut ja Michel Volbanin (etualalla) johtama Kansan armeija yrittää ottaa vallan byrokraateilta – Michelin itse ollessa luonnollisesti aristokraatti. Lievästi sadistinen Vetti Sforza (blondi, takana) suunnittelee vallankaappausta hengellisen johtajan ylvään tyttären avulla – galaksin paras naimakauppa tulossa. Cleoa (mustat hiukset, keskellä) ei kiinnosta kuin kostaminen, mutta alla on ainakin hieno ja futuristinen avaruusalus. Rachel, Vettin ”ihastus” vastustelee kovemmin kuin yksikään Rie Kugimiyan hahmo ikinä ja tuhlaa suunnattomia summia naurettaviin pukuihin ja Vettin shotapoika… No, ei siitä enempää.

Tästä muodostuu miekka- ja tulitaisteluiden täyttämä avaruusoopperaa parodioiva avaruusooppera (?), jossa on niin runsas hahmokaarti, että joku My Animelist ei tunne edes 1/4 hahmoista, puolilla hahmoista on mahdottomat sukunimet, erinäisiä ansoja, ninjameido, shotapoikia ja häämekko, joka vaatii sata orjaa vetämään itseään.

Glass Fleetin yksi vahvimmista puolista on päähenkilö Michel Volban, armeijansa johtaja ja veljensä työn jatkaja. Vaikka sarjan painotus kohdistuukin Vettin ja Cleon traumatisoitunut antagonisti ja kaoottinen neutraali-suhteelle, pystyy Michel kuitenkin pysymään kolmantena päähenkilönä, katalyyttinä monille asioille ja kertojana katsojalle.

Yhteiskunnan korruptoituminen on hyvin vahvana esillä koko sarjan ajan. Rachelin isä toimii rikkaiden ylipappina ja avioliiton kautta Vetti voisi saada galaksin sormensa alle – tsundere-Rachelin pehmittäminen tosin tuottaa lievästi ongelmia. Samalla taustalla häälyy uhkaava universumin tuhoutuminen, jos tietyt ehdot täytetään ja luonnollisesti pyrkimys on täyttää nämä ehdot. Joskus en tajua animehahmoja, jos ne vain eivät menisi yhteen paikkaan, maailma voisi pelastua.

Sarja on Gonzon originaali ja se siis tarkoittaa äärimmäisen vinkeitä pukuja, 3D-aluksia ja näiden elementtien toteuttamista juonen ja animaation tason kustannuksella. Epätyypillistä sarjalle on se, että siinä missä normaalissa Gonzon originaalianimessa yleensä ensimmäinen jakso näyttää hyvältä, on Garasu no Kantaissa animaation taso jo openinigin aikana surkeaa.

Jokin sarjassa kuitenkin vetosi (todennäköisesti se avaruusooppera ja melodramaattisuus ja pzomg puvut). Sarja ei tunnu ottavan itseään täysin tosissaan, joka on toisaalta hyvä juttu. Tosiasia kuitenkin on, että Glass Fleet on yksi heikoimmista Gonzon sarjoista – mutta fanityttönä pidän siitä kuitenkin järjettömän paljon!

Dragonaut: The Resonance

Tai Boobnaut the Boobnance, kuten itse tapaan sanoa. Sarjan budjetista 80 % on käytetty naishahmojen etu-ulokkeiden liikutteluun ja loput 20 % 3D-animoituihin lohikäärmeisiin. Boobnaut on sarja, jonka vihaaminen on minulle mieluista. Voisinpa katsoa sen kolmannen kerran, jahka ehdin.

Maailma on jälleen kerran vaarassa! Asteroidi on törmäämässä maahan ja hallitus yrittää kehittää keinon, jolla estää lähestyvä tuho – lohikäärmeet.

Shounensankari orpopoika (joka näyttää samalta kuin ne kaikki muut) tapaa salaperäisen pinkkihiuksisen tytön (yllättäen), jonka taustalla piilee syy pojan synkkään kohtaloon (tätäkään en olisi arvannut), ja löytää samalla sisäisen voimansa eli bishilohikäärmeen – yaoi tapahtuu eikun… (tämä oli sentään uutta!). 25 jakson aikana tavataan lisää nakamoita (ihmisiä ja lohikäärmeitä), tapellaan vähän pahoja vastaan, tapetaan pari hahmoa ja lopuksi ollaan aika iloisia, koska kaikki päättyi kuitenkin ihan hyvin.

Huonojen Duel Masters-lohikäärmeiden lisäksi sarja painottuu isolta osin ihmis-lohikäärmesuhteisiin. Päähenkilöpoika Jin on jossain määrin obsessoitunut sidekick-Kazukista (jopa OP esittää asian näin) ja lisäksi Jinin lohikäärme Gio (G10) on mies, joten voinee kuvitella jotain. Toisaalta myös Jinin ja pinkkihiuksisen Toan välillä pörröisenromanttista kemiaa. Lohikäärme-ihminen suhteita on enemmänkin, kuten Machinan ja Akiran yurianthrolohikäärme-suhde ja Sieglinden ja Amadeuksen hienostotyttö-hovimestari -suhde.

Gonzon orginaalina teoksena sarja on heikko. Hahmoasetelma on kliseinen, sarjan juoni ei jaksa kantaa kovinkaan pitkälle, hahmodesignit ovat toki mielikuvitukselliset, mutta kuten todettua, joskus liika on liikaa. Hahmojen ulkomuotoja kehiteltäessä on unohdettu täysin se, että hahmoista voisi toki tehdä hahmoja ja että hahmojen luonteita on suotavaa kehittää sarjan aikana – varsinkin jos jaksoja on se 25 eikä esimerkiksi 13. Sarjan yleisilmeen ja 3D-animaation kontrasti on huikea – pehmeisiin hahmoartteihin yhdistetyt mechat eivät toimi lainkaan.

Jos jotain hyvää sarjasta on sanottava, niin äänimaailma on vähintäänkin siedettävä, ääninäyttelijät ovat nimekkäitä ja valittu hyvin ja sarjan alku- ja lopputunnarit jäävät hyvin mieleen. Potentiaalia sarjassa ei varsinaisesti ole.

Red Garden

Kuvittele olevasi lukiolaistyttö New Yorkissa. Elämäsi on aika normaalia, mitä nyt arkeen mahtuu vähän koulukiusausta, nuorempien sisarusten huolehtimista, edustustehtäviä ja poikaystävähuolia. Pukeudut tyylikkäisiin vaatteisiin ja kaikki on aika hyvin… kunnes kuolet, mutta ruumiisi ei kuitenkaan kuole. Koska olet zombi ja olet nyt mukana salaisessa organisaatiossa, pääset tappamaan infektion saaneita sekopäisiä miehiä pesäpallomailoilla, ratkaisemaan ystäväsi kuolemaan liittyvää mysteeriä, selvittämään lisää oman elämäsi huolia ja yrität siinä samalla elää, vaikka oikeasti et ole edes elossa. Tämä on Red Garden, noin lyhennettynä.

Päähenkilöiden ollessa miltei täysin tyttöjä ja sarjan keskittyessä tytöille tyypillisempiin huoliin, ei ole siis yllättävää, että Red Gardenin kohderyhmänä on esiteini-iän ylittäneet ja sitä vanhemmat naispuoliset henkilöt.

Vaikka Red Gardenissa ei olekaan avaruusaluksia, hovimestareita, pomppivia etumuksia tai muutakaan studiolle tyypillistä, on se silti hyvin gonzomainen sarja jo taiteensa (ja huonon 3D-animaationsa) perusteella. Se on samalla myös Gonzon parhaita teoksia, jossa taiteen ja visuaalisuuden kustannuksella ei ole leikattu hahmokehitystä tai juonta. Koko sarja on tasapainoinen kokemus, joka pystyy pitämään katsojen kiinnostuneena muutamia suvantokohtia huomioimatta.

Red Gardenin lasken Gonzon taideanimeksi. Tämä näkyy mm. 20-lukulaisessa vaatemuodissa ja hiustyyleissä, jotka on sovitettu moderniin New Yorkiin, äärimmäisen yksityiskohtaisissa taustoissa ja hyvin suunnitellussa miljöössä. Näiden visuaalisten kikkojen lisäksi sarjassa hahmojen puhe on äänitetty ennen suiden liikkeiden tekemistä eli suut liikkuvat täysin puheen tahtiin ja toteutus näyttää hyvin realistiselta. Puheen esiäänitys on myös vaikuttanut hahmojen ulkonäköön tehden niistä normaalianimehahmoja realistisempia.

Red Garden on hahmovetoinen sarja, joka perustuu hyvin voimakkaasti tyttöjen keskinäisille suhteille. Siksi hahmokaartiin mahtuu useampaa eri tyttötyyppiä, joilla kaikilla on erilaiset taustat a erilaiset kiinnostuksenkohteet, joten pientä eripuraa on havaittavissa sarjan alkujaksojen ajan. Puolessa välissä sarjaa tyttöjen välille kehittyy lujempi ystävyys. Toiminnallisuuttakin toki löytyy, mutta se ei ole sarjassa pääasiana.

Moitittavaa on korkeintaan lauluosuuksissa (varsinkin OVAn osalta) ja hieman tylsässä loppuratkaisussa. Kuitenkin, kyseessä on allekirjoittaneen mielestä yksi Gonzon aliarvostetuimmista sarjoista ja ehdottomasti yksi parhaimmista Gonzoista ikinä.

Romeo x Juliet

Neo Veronan leijuva valtioasia on pulassa. 12 vuotta sitten Montaguen suvun päämies murhasi siihen asti mannerta hallinneen Capuletin suvun kaikki edustajat – paitsi yhden tytön, jonka suvun uskolliset palvelijat piilottivat ja kasvattivat poikana.

Nimensä mukaisesti Romeo x Juliet perustuu ainakin hahmoiltaan (sans. kirjailija itse) William Shakespearen traagiseen klassikkonäytelmään. Juoneen on ympätty elementtejä, joita itse näytelmässä ei ole, mutta ihmiskohtalot ja nuorten ~ah~ tunteiden loimotus ovat säilyneet entisellään.

Sarjan tematiikka on fantasiaeeposmaisesta ulkomuodostaan huolimatta Gonzolle hyvin tyypillistä – on lentäviä mantereita, on korruptiota ja (monien mielestä huonosti toteutettu) vieraan lajin edustaja, joka toimii lopulta katalyyttinä lopun tapahtumille. Suurin osa alkuperäisen näytelmän nimistä on käytössä sarjassa, mutta roolit ovat osittain vaihtuneet.

Romeo x Juliet on oivallinen sarja, jos pitää nättipojista, koska niitä sarjassa tosiaankin on ja sarjan tekijät ovat lisänneet mieshahmojen välille tiettyä kemiaa, joten jos on vähänkään yaoilasit päässä, Romeo x Julietista löytyy kyllä materiaalia vaikka mihin. Ja vaikka ei jaajolaseja olisikaan, on se Tybalt kuitenkin aika ihana.

Sarjan suurin heikkous on ehkä Juliet. Tyttö aloittaa vahvana taistelijana, joka mättää vahteja, valtiomiehiä ja itse ruhtinasta turpaan, mutta tavatessaan Oh Romion, taantuu vikiseväksi shoujosankariksi (iih, Roomeo, pelasta minut, kanna minua valkoisen uljaan ratsusi selässä, rakastan sinua ikuisesti). Onneksi hahmon nakamat takovat tytön päähän vähän järkeä sarjan aikana ja lopussa Juliet on melkein yhtä aktiivinen hahmo kuin sarjan alussa. Toinen nimihahmoista jää vähen pienempään osaan ja esitellään lähinnä perintaisen maailmaa syleilevän ja kaikkia rakastavana päähenkilötyttönä – vaikka valkoisella siivekkäällä ratsulla halkookin ilmoja.

Muuten kyseessä on kyllä ehdottomasti yksi Gonzon parhaista sarjoista. Rytmitys on tehty oikein, animaation laatu on tasaista, rumia 3D-mechoja ei ole tungettu historialliseen Neo Veronaan ja loppu on kunnollinen, kyynelkanavat avaava lopetus eikä vain tyypillinen ”heh, rahat loppu lol”-Gonzopäätös sarjalle.

Pumpkin Scissors

Vuosien varrella olen kuullut, kuinka surkea sarja Pumpkin Scissors on. Koska en usko yleiseen mielipiteeseen, päätin katsoa ja olin yllättynyt, kuinka tasapainoinen sarja oli. Ei yhtään sellainen, kuin olin kuullut.


Monivuotinen ja raskas sota on loppunut, korruptio jyllää ja tavallisella väellä menee huonommin kuin sodan aikana, jolloin ainakin ruokaa ja töitä riitti. Armeijan osasto 3 alias Pumpkin Scissors pyrkii parantamaan maan oloja pienin ja vähän isommin teoin johtajansa Alice Lei Malvinin johdolla, kun mukaan liittyy salaperäinen kaapinkokoinen Randal Oland, jonka taustaa varjostavat ihmiskokeet.

24 jaksoinen, saman nimiseen mangaan perustuva, Pumpkin Scissors on anime, jonka kohderyhmänä ovat sellaiset henkilöt, jotka pitivät Fullmetal Alchemistin ensimmäisestä sarjasta. Edin ja Alin seikkailujen sijasta keskitytään armeijan porukkaan ja jos sarja olisi saanut arvoisensa lopun, saattasi se hyvinkin kilpailla ensimmäisen FMA:n kanssa. FMA: Brotherhood toisaalta vei tarpeen näyttää mitä armeijan sisällä tapahtuu, kun päähenkilöt keskittyvät muihin tehtäviin.

Sarjan alun tahditus miellyttävä – kaikkiin hahmoihin tutustutaan ja hahmojen välisiä suhteita valotetaan. Juuri näiden tutustumisjaksojen vuoksi hahmoista tulee hyvin ihmillisiä ja se, mitä hahmot tekevät seuraavaksi, kiinnostaa. Pelkästään hahmokeskeiseksi sarja ei jää, vaan samalla vihjataan salaliitoista, laajemmista ihmiskokeista, sodan palaamisesta ja muista elementeistä, joilla on selvästi vaikutusta lopun tapahtumiin.

Huonoin puoli on se, että sarja jää kesken. Gonzo oli selvästi suunnitellut 52 jaksoista sarjaa, johon alkuperäisen sarjan osat eivät riittäneet. Pumpkin Scissors -mangaa julkaistaan edelleen ja 11. osa tuli ulos vasta tsunamimaanjäristyksien alla. Tätä ennen mangaka myös oli pitänyt pidemmän tauon eli varsinaista materiaalia sarjan loppuun ei ollut. Toinen iso miinus tulee jaksojen 19-24 taistelusta, jota pitkitetään tylsistymiseen saakka – todennäköisesti siksi, että tekijät tiesivät sarjan jäävän kesken eikä viidellä jaksolla siksi ollut merkitystä sarjan lopputuloksen kannalta.

Johtopäätökset

Luennon päätteeksi tosiaan totesin, että Gonzolla on paljon huonoja sarjoja, mutta niitä tasapainottamaan löytyy useampi kuin yksi erittäin laadukas sarja. Mielipiteet myös jakautuvat yleensä rankemmin studion originaalien kanssa – kukapa nyt Full Metal Panicia tai Saikanoa vihaisi? Studion alkuvuosien sarjat ovat poikkeuksetta laadukkaampia, kansainvälistymisen myötä sarjalistalta alkoi löytyä heikompiakin tuotoksia.

Studion omat työt voi summata tällä lauseella, jonka kehittäjä oli muistaakseni tämä henkilö:

”Gonzo on kuin elokuvaopiskelijat. Saavat porukassa tosi hienoja ideoita, ja niillä on ehkä lahjakkuuttakin, mutta sitten ne unohtavat oleellisia asioita ja keskittyvät kikkailemaan.”

Gonzo on kuitenkin aivan loistava studio ja toivon kovasti, että pääsevät taas tuottamaan erikoisia animesarjoja VN- ja ranobeadaptaatioita täynnä olevalle kauden animelistalle. Se siitä luennosta sitten, vasta-argumentteja otetaan edelleenkin vastaan ja jos niitä ei tule, siirrytään pian seuraavaan aiheeseen.

ps. Muistakaa katsoa Nyanpirea, se alkaa parin viikon päästä!

Mainokset
Kategoria(t): Anime, Gonzo, Luentomateriaali. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s